Mihin ne päivät oikein häviävät? Marraskuun loppu lähenee vinhaa vauhtia, ja eteenpäin on taas edettävä. Suunnittelemattomuus on hyvästä ja toisaalta todella pahasta.. Tai oikeastaan joulu on nyt väärässä paikassa :) Yritämme edelleen sitä merenranta-joulua, ja siksi kiirehdimme Laosin kautta kohti Thaimaata. Joku voi nyt siellä koto-Suomessa todeta että miksi moinen kiire; juu-u, kyllä niitä ihania joulun vietto paikkoja muitakin on ja varsinkin kun Thaimaa on turisteilla vuorattu siihen aikaan vuodesta, mutta tämä taitaa olla meidän yhteinen päähänpinttymä, ja siitä sitten yhdessä kärsitään seuraamukset :) Siirtyminen kaupungista toiseen on välillä hankalaa; aikataulut eivät osu yksiin, kulkuneuvot täynnä ynnä muuta perinteistä, täällä päin ei aina voi tietää minkälaisella ajopelillä sitä joutuu matkustamaan, on sekin ihan oma huolen aiheensa. Ja koska tästä pariskunnasta toinen on selkä-vamma-kroonikko, tulee siitä taas ekstra päänvaivaa. Kaikki kuitenkin mennyt hyvin. Ja vammat tiesimme jo lähtiessämme että ei se yllärinä tietenkään tullut ;)

Tämä pohjustuksena siihen, että olemme Saigonissa :) Emme Laosissa vaan etelä-Vietnamissa ja matkalla kohti Kambotzaa. Matka Hanoista Laosin pääkaupunkiin Vientianeen olisi kestänyt turisti bussilla 24h, eli vuorokausi istumista. Ajatus oli jo turhan hevi. Omatoiminenkin rajan yli matkailu jätettiin, luettuamme muiden kokemuksia aiheesta; rajan ylitys Vietnamista Laosiin voi olla erityisen hankalaa, kestää tunteja ja suht hyvä kuntoinen Vietnamilais bussi vaihtua Laosin puolella joksikin ihan muuksi. Myös rahastus on yleistä; matka ei jatku ennenkuin kaikki matkustajat ovat maksaneet ekstraa kuskille. Suunta siis vaihtui ja matka taittui teeman mukaisesti eli junalla.

Tällä kertaa taso muuttui radikaalisti toiseen suuntaan; juna oli aika karu eikä yltänyt millään tasolla kiinalaisiin versioihin. Mutta kyllä sillä eteenpäin pääsi ja sehän oli tärkeintä. Matkaa etelään oli 1735 km eikä junailu itsessään poikennut muista aikaisemmista mitenkään, paitsi sillä että selkä prakasi heti junaan saavuttaessa. Eikä edes sen kroonikon selkä vaan Pyryn. Perskeles, mega painavan rinkan eessuntaas riuhtominen aiheutti revähdyksen jota oltiin itseasiassa jo vähän ounasteltukin... 38 tuntia kului suhteellisen vaivalloisesti, molemmilla. Pyryä sattui, kaikissa asennoissa, ja itse mietin kuumeisesti miten me päästään tästä junasta ulos ja kuinka ihmeessä kannan itsekseni meidän satakiloisen matka arsenaalin? Asiaa ei helpottanut se, että meillä oli yläpunkat jonne könyäminen liikuntarajoitteiselta vaati kivullisia ponnisteluja ja alapunkissa majaili vietnamilais pappa ja mamma, jotka mulkoilivat ja tuntuivat hostaileilta, kunnes tarjosin pähkinöitä jään rikkomiseksi. Ja cashewit toimivat, mummuli kahmaisi kaksi kourallista ja huuteli miehensä käytävältä ilmaista herkkua ottamaan, ison hymyn kera mamma kaivoi kassistaan selkävammaisen lohdukkeeksi mintunvihreitä riisimuroja ;) Mutta säikähdyksellä selvittiin. Luojalle kiitos ihmeellisestä Ice Powerista joka selvittää raavaammankin miehen tuskat ja auttaa miestä ja naistakin alamäessä.

Matka siis jatkuu ja toistaiseksi kivuttomasti :)