Synkkyydestä seuraavaan. Meidän majapaikkamme, Bodhhi Tree Umma, oli aivan täydellisen tunnelmallinen ja ympärillä kohonneet muurit tekivät paikasta yksityisen. Guesthouse oli itämais henkinen, pihalla oli kukkia, korkeita palmuja ja muita kasveja, taustalla soi mitä parhain hissi musiikki ja illan tullen joka puolella oli pieniä valoja ja pöydillä tuikkuja. Kakkoskerroksessa sijainnut huoneemme oli saman henkinen ja yläkerran terassin sohvan pohjalle oli kiva uppoutua, syödä täydellistä salaattia ( kolme kuukautta ilman rehuja ja salaatteja oli tehnyt tehtävänsä, himo oli iso ;) ja patsastella joutenolon ihmeellisyydessä punaviini lasi kädessä. Perfetto, etten paremmin sanoisi :).

Ei siis yhtään synkkää? No, ei edellä mainittu todellakaan, mutta pakollinen synkistely kulttuuriretkemme kuitenkin jatkui tästä mahtavasta piilopaikasta suoraan kadun toiselle puolelle. Ero oli aika valtava kun sieltä sohvan pohjalta kömpi vastapäiseen rakennukseen, entiseen kouluun, joka oli Pol Potin toimesta muutettu vankilaksi vuonna 75 ja nimeksi annettu Security Prison 21. Paikkaan päätyi yhteensä 17 000 teloitettavaksi tuomittua ennen lopullista matkaansa killing fieldseille. Jotkut viruivat täällä kuukausia, "onnekkaimmat" vain hetken. Ihmiset tuotiin tänne kuulusteltaviksi ja kidutuksissa järkyttävimmillään jopa 100 ihmistä päivässä pääsi hengestään. Kävijöitä ei säästelty, kaikki oli esillä. Pahin mahdollinen oli ehkä kuitenkin kaikkien tappo välineiden ja uhrien raadollisten valokuvien keskellä potretti kuvat jokaisesta vankilassa olleesta. Uhrit eivät kuvaa otettaessa tienneet tulevasta. Kuvissa oli kaiken ikäisiä ihmisiä, miehiä, naisia ja pieniä lapsia. Silti epätoivo näkyi jokaisen silmistä. Siinä sitä sitten huomasi ajattelevansa omaa moraaliaan, onko tämä nyt oikein, maksaa tästä "huvista", pällistellä kuolleiden ihmisten naamoja ja ihmetellä heidän viimeisiä elinolojaan? Jostain syystä tuli huono omatunto, ehkä se meidän vastapäinen hyvinvointi keidas katkarapusalaatteineen aiheutti sen? Tiedä tuota.

Toisen rakennuksen yläkertaan oli pystytetty valokuva näyttely, joissa 45-55 vuotiaat miehet ja naiset kertoivat kokemuksiaan menneestä. Kaikkia yhdisti sama asia; jokainen oli kuulunut khemeri joukkoihin ja työskennellyt Potin alaisuudessa tavalla tai toisella. Kuvissa näkyi tavallisia ihmisiä, jotka elivät kukin tahoillaan normaalia elämää, kuitenkin sydämellään julmuudet joihin tahtomattaan joutuivat. Valinta oli monelle ollut tuohon aikaan yksinkertainen. Joko liittyä tappajiin ja säästää oman henki kultansa ohella myös perheensä tai tulla tapetuksi. Nämä rohkeat ihmiset antoivat tavalliselle kansalle kasvot tapahtuneesta, heillä ei ole mitään takuita etteivätkö joutuisi tulevaisuudessa vastaamaan teoistaan, mutta antamalla naamansa julki, saivat he itselleen synninpäästön menneisyydestään. Tavallinen Kambotzalainen keski-ikäinen mies tai nainen on ollut jollain tapaa todistamassa kaikkea tätä, kieltämättä tulimme ajatelleeksi kenen joukkoihin meidän bensa-aseman mies on kuulunut tai mopo vuokraamon nainen? Ketkä selviytyneet ovat menettäneet koko perheensä? Taatusti täälläpäin maailmaa ei ole psykiatrista apua tai ryhmäterapiaa tarjolla. Niin vain elo jatkuu.

Tulin siihen tulokseen että käynti kannatti. Jo aikaisemmin olen rinkula pääni päällä todennut siitä avartavasta matkailusta ja niin pois päin, mutta ehkä on oikeasti niin että tällaista paskaa pitää vain nähdä ja kokea, ettei se finni otsassa tai bad hair day tuntuisi niin infernaalisilta ongelmilta?