Vietnam kokemukset jäivät kahteen suurkaupunkiin, eikä niiden perusteella voi maasta olla kovin monipuolista käsitystä. Tosin, riitti kuitenkin tältä erää, ja kaikkeahan ei voi nähdä ja kokea, yhdeksän kuukauttakaan ei moiseen riitä...:)

Mietimme mikä tekee jostain paikasta kivemman kuin toisesta, miksi jostain jää mieliin enemmän, ja nythän puhutaan siis miljoonakaupungeista, jotka periaatteessa kaikki ovat jokseenkin samanlaisia. Kun on nähnyt yhden Aasian suurkaupungin, on nähnyt ne kaikki. Toiset vain vähän enemmän likaisia kuin toiset ja toisissa on vähän helpompi hengittää kuin toisissa. Pöly ja pakokaasu keskustoissa ovat joka tapauksessa hermeettiset. Ihmisiä on massoittain ja melu on järjetön. Näin ajateltuna voisi kysyä itseltään, miksi mennä moiseen paikkaan jossa illan tullen niistää mustaa ja kurkussa tuntuu kaktus? Jaa-a, mitään järkevää vastausta ei ole, joku näissä kaaoksissa silti viehättää, tosin vain väliaikaisesti. Ja onhan niissä muutakin, jos vain viitsii siirtää ahterinsa keskustan rajojen ulkopuolelle ;)

Vietnamin kaaoksista mieliimme jäi tämä jälkimmäinen, Saigon. Antauduttuaan sodassa vuonna -75, vanha nimi väistyi ja uusi astui tilalle; Ho Chi Minh. Vanha nimi jäi kuitenkin elämään ja kaikki tuntuivat kaupungistaan puhuvan Saigonina. Paikassa oli meininki kohdillaan, tunnelma hyvä ja lämpöä mittarissa kolmenkympin verran, ihmiset olivat iloisia ja suhtautuivat turisteihin positiivisesti, eivät vetäneet hernettä nenään jos ei sattunutkaan ostamaan mitään, tyypit olivat vitsikkäitä ja sen myötä punnittiin myös turistin oma huumorintaju ja itsetunto; saigonilaiset viljelevät huumoriaan turistin kustannuksella, mutta hyväntahtoisesti. Ihmisiä kaupunkiin mahtuu Suomen verran ja vähän päälle ja mopojen määrä ylittää kolmen miljoonan rajan.

Meno siis oli siltä osin hurjempi kuin hanoissa. Mopo kuitenkin vuokrautui pyllyn alle taas pariksi päiväksi ja koska Pyry oli jo sisäänajanut omat mopo jingit ja jangit sen verran hyvään malliin hanoin humussa, ei hikoilla tarvinnut ainakaan ajotaidon takia :)

Keskustan ulkopuolella näkymät vaihtuivat nopeasti. Kaupunkia uudelleen rakennettiin kovalla tohinalla. Kontrasti oli kova; hökkelikylä alueet olivat kuin pommituksen jäljiltä, taloja purettiin ja hajotettiin, jotta alueelle kaavaillut kerrostalo alueet ja ostoskeskus miljööt pääsevät nousemaan joku päivä. Mietin mihin ihmiset ovat joutuneet ja minne nämä kaikki loput ihmiset joutuvat kun koti lähtee alta. Peltikaton alla asuvien oikeudet ovat aika vähissä. Näky oli lohduton, mutta silti kukaan ei näyttänyt murheelliselta. Elo jatkuu niinkuin ennenkin. Positiivisena voi kai pitää sitä, että harva, jos kukaan, ei tiedä mitä tuleman pitää. Tämä uudelleen rakennus on toistuva ilmiö Aasiassa. Kiinassa emme juuri mitään muuta nähneetkään. Jokapuolelle nousi uusia kerrostaloja joihin mahtui tuhansia uusia koteja. Onhan siinä hyvätkin puolensa, mutta minne joutuvat ne miljoonat joilla ei ole varaa kerrostalo asuntoon? Ja miten käy ihmisten elannon, kun katukoju kauppaa ikänsä pitänyt perhe tungetaan johonkin viidennen kerroksen kahteenkymmeneen neliöön? Näihin asioihin ei juurikaan voi vaikuttaa, ei hyödytä vaikka kuinka kävisi köyttämässä itsensä kaivinkoneen kauhaan. Mutta jos näkymästä jää edes jotain mieliin ja edes hetken huomaa ajattelevansa miten hyvin itsellä asiat ovat, voinee kuluneella lauseella todeta että matkailu avartaa, ja tässä tapauksessa Saigon.