Matka etenee kohti länttä ja Sandakan nimistä kaupunkia. Matkaamme paikkaan vain ja ainoastaan orankien tähden :) Haaveissa se on siintänyt jo vuosia, ja nyt vihdoin siihen oli mahdollisuus. Lähellä kaupunkia on Sepilokin luonnonsuojelu alue, jossa sijaitsee vanhin, vuonna -64 perustettu orankien selviytymis keskus. Paikka on rakennettu sademetsään, joka vielä toistaiseksi on ainakin pystyssä. Samanlaisia paikkoja on etelässä, Indonesian Borneolla ja Sumatran pohjoispäässä. Orankeja olisi mahdollisuus lähteä katsomaan myös erilaisille ja pituisilla sademetsä vaelluksilla, jossa voisi nähdä myös muutakin sademetsä eläjää, mutta meillä varustus oli sitä luokkaa, että ihan varvas tossuilla ja shortseilla ei kuitenkaan kannattanut viidakon uumeniin uhrautua ;) Eikä nillä reissuilla olisi takuu varmuutta asiasta, näkisikö punapäisiä ja ujoja kavereita ollenkaan, niinkuin ei ollut takuita tähänkään reissuun...

Vaikka kyseessä on keskus, on orangit täällä kuitenkin vapaina vaeltavia olentoja. Keskuksen alue kattaa ison siivun sademetsää, eikä sitä ole mitenkään rajattu, eikä apinoiden elintilaa aidattu. Keskuksella on neljä ruokintapaikkaa, joista lähimpänä keskusta olevalle on rakennettu kävelysilta ja alue turisteille, jotka voivat ruokinta-aikana mennä katsomaan näitä super sympaattisia oransseja metsien miehiä, niinkuin paikalliset niitä kutsuvat ( toim.huom. orang : ihminen, utan : metsä ). Kymmeneltä aamulla ensimmäiseen ruokinta aikaan kävelimme toiveikkaina pitkin puusiltaa, sademetsän läpi, ja hymyssä suin, lähinnä siksi että muiden turistien läsnäolo loisti tyhjyyttään, kunnes... saavuimme mutkan takaa alueelle, jossa oli noin neljäkymmentä muutakin paikalle saapunutta, kamerat käsissä valmiina, täysin hiljaista turistia :) No mitä muuta oli voinut odottaa, paikka on isoin turisti kohde koko Malesian Borneolla. Apinoiden ruokinta paikka oli n.kymmenen metrin päässä tästä aidatusta turistikarsinasta ja hiljaisuus kielto oli tarkka. Yhtään orankia ei näkynyt. Kunnes vartija vieressämme osoitti meille ylhäällä puissa pilkottavan punaisen täplän :) Kärsivällisesti ihmiset odottivat kun kaksi pullea mahaista ja pystytukkaista pikkukaveria empivästi laskettelivat alas pitkin liaaneja, välinpitämättömästi vilkaisivat ruuaksi tuotuja banaaneja ja maito kulhoa, ja jatkoivat matkaansa. Aikansa ne keikkuivat lähistö puissa, välillä ihmisiä vilkuillen, söivät puiden lehtiä ja liikehtivät ihailtavalla laiskuudella ja tasaisen venyvällä asenteella. Jäimme viimeisenä alueelle jo muiden poistuttua, jonka jälkeen kaverukset uskaltautuivat banaani aterialle, tosin häveliäinä, kyyhöttivät oksan taitteessa, baananit kädessään selkä meihin päin suunnattuna, välillä olan yli meitä tiiraillen. Kaksikkoa ei voinut kuin tuijottaa hymyillen ja liikuttuneena. Miten joku voikaan näyttää niin inhimilliseltä?

Karu totuus on se, että inhimillinen olemus ja tummanruskeiden silmien vetoava katse ei saa Malesian eikä Indonesian hallituksen sydämiä sulamaan. Näitä lumoavia otuksia ei ole missään muualla maailmassa, muuta kuin näissä kahdessa naapurimaassa, ja elinalue rajoittuu Sumatralle ja Borneolle. Hätä on suuri ja todellinen; kahdessakymmenessä vuodessa orankien elinalue, eli sademetsät ovat kutistuneet kahteenkymmeneen prosenttiin. Metsiä hakataan ja poltetaan kovalla ja armottomalla kädellä; tällä tahdilla kuudessa vuodessa kaikki on tuhottu ja sitä myöten myös koko maailmasta on hävinnyt luonnossa elävät orangit. Tilalle istutetaan palmuöljy puita. Lista on pitkä, mihin kaikkeen puun tuotoksia voidaan käyttää. Ristiriitaisin lienee bioöljy. Iso osa maailman hapesta on peräisin sademetsistä, jos ne kaadetaan, on ilma tila vaarassa. Jos taas koko maailma käyttäisi bio-öljyä, olisi monessa maan kolkassa helpompi hengittää. 

Kuuden tunnin bussimatkalla itärannikolta länsirannikolle, puolet matkasta oli pelkkää palmupuuta tai poltettua metsää. Asian tajusi vasta kun itse näki silmän kantamattomiin istutetut palmut ja poltetut arot. Näissä metsän raivauksissa kuolee paljon orankeja ja vauvat jäävät orvoiksi. Paikalliset ihmiset ottavat pieniä ja täysin puolustus kyvyttömiä apina vauvoja kiinni, myyvät hyvällä hinnalla lemmikeiksi tai pitävät itsellään pienissä häkeissä. Keskusten on tarkoitus pelastaa juuri näitä "sodan" uhreja, orvoiksi jääneitä tai haavoittuneita, hoitaa ne kuntoon ja lopulta vapauttaa metsään. Missio kuulostaa toivottomalta näin meikäläisten korvaan, mikäli sademetsät tätä vauhtia tuhoutuvat. Mutta sitkeys on ihailtavaa. Oranki lapsi elää äitinsä kanssa kahdeksan vuotiaaksi asti, ilman äitiä ja äidin oppeja, apina on täysin avuton. Orangit ovat metsien herkkäsieluja, ujoja ja arkoja. Jokainen keskukselle tuleva apina on stressaantunut ja traumatisoitunut. Kunnon ja iän mukaan, näille karva-koululaisille on opetettava sosiaalista toimintaa, selviytymistä metsässä, puuhun kiipeämistä ja ruuan hankintaa, kunhan ensin on hoidettu henkiset haavat. Sen takia ei ole varmaa, näkyykö ruokinta paikalla yhtään apinaa, se on niiden oma valinta. Vanhemmat ja ei enää niin hoitajistaan riippuvaiset yksilöt, käyvät kaukaisemmilla ruokinta paikoilla tai hankkivat ruokansa jo itse. Meidän onneksemme näimme kuitenkin nämä kaksi veijaria, kuusi ja seitsemän vuotiaat orangit, vaikka paikalle olisi voinut ilmaantua kymmenenkin nälkäistä. Vartija kertoi meille että ympäristössä pyörivät ampiaiset ovat saaneet muut kaikkoamaan paikalta. Samat ne on pelot ja ärsytyksen aiheet kuin ihmiselläkin ;)

Kun kerran olimme tänne asti tulleet, päätimme odottaa seuraavaa ruokinta aikaa. Kävimme välillä ihmettelemässä sademetsässä puiden kokoa ja hyttysten määrää ja palasimme keskukselle kolmeksi. Tosin olimme vähän aikataulusta jäljessä, ja taisimme harppoa pitkin puukäytävää sellaisella tarmokkuudella että mutkan takaa vastaan kävelevä oranki yllätti meidät perin pohjin! Pysähdyimme ja seisoimme kuin kaksi hölmöläistä ja tuijotimme vastaan tulevaa herra-apinaa, joka tuli suoraan Pyryn luo. Kaveri tuli ja otti Pyryä kädestä kiinni :) Pyry seisoi kirjaimellisesti tumput suorina ja itse olin yhtä häkeltyneenä vieressä. Seuraavaksi oranki tarttui canonin hihnasta kiinni, jonka Pyry sai onneksi otettua kaulastaan ja vaikka kuinka olin olevinani nopea, ja ottavani kameran ripeästi vastaan ja samalla saaden aivotoiminnan takaisin, joka huusi pääni sisältä, että kuvaa nyt jo hyvä ihminen, jäi se paras pala kuitenkin ikuistamatta :( Karvainen sankarimme jatkoi jo eteenpäin. Edessäni seisoi silmät ymmyrkäisinä tuijottava Pyry, joka oli pyörryksissä edelleen kaikista ohi kiitävän hetken tapahtumista. Sillä välin kun olin itse haparoinut kameraa toiminta valmiuteen, oli oranki-mies läppäissyt karhean ja kuuman kätensä Pyryn poskelle ja sen jälkeen pistänyt sormen Pyryn suuhun :)

Hetki taisi jäädä ikuisesti kaikkiin aisteihin ja syville mieliin.

p.s. Jos joku tuntee palavaa halua olla osallisena näissä pelastus operaatioissa, on kenellä tahansa mahdollisuus "adoptoida" itselleen tälläinen harva-karvainen ja uhanalainen apina-lapsi. Yhden apinan vuosikustannukset ovat 1500 puntaa, joten kaikki apu on tarpeen. Tai jos tuntee elämän kutsumuksen löytyneen tästä aiheesta, voi lähteä kuukauden tai kahden vapaa ehtoistyöhön, istuttamaan uutta metsän alkua apinoille. Istutus operaatioissa ei kuitenkaan ole mahdollisuutta tehdä lähempää tuttavuutta orankien kanssa. Apinoiden sosiaalinen elo on tarkoin rajattu henkilökohtaisiin hoitajiin. Ja hyvä niin, kiintymys kun on kiellettyä. Ja miten ihmeessä se olisi muka mahdollista, jos meillä, Jonnilla, Päiveillä ja Miljoilla olisi mahdollisuus osallistua oranki lapsen hoiva toimintaan ( terveisiä tarpeistoon ja lavastamolle :)?